Kiusaaminen!

”Sinusta ei ole mihinkään, olet nahjus”, sanoi isä 5-vuotiaalle Pasille. ”Sinä olet tuollainen läski, lakkaa syömästä sitä pullaa!” sanoi äiti 6-vuotiaalle Pialle. Kun Pasi ja Pia menivät kouluun, Pasista tuli kavereitten puheissa Puupääpasi ja Piasta Läski. Niin kotona alkanut nimittely ja kiusaaminen jatkuivat vaihtelevasti läpi kouluajan. Pia sai mummolta ja opettajalta kannustusta ja taisteli irti kiusaamiskierteestä yläasteella. Pasin kiusaajiin liittyi yläasteella myös opettaja, joka totesi: ”Et sinä ainakaan lukiossa pärjää, kun olet laiska.” Pasi ei edes yrittänyt pärjätä.
Psykoterapeutin vastaanotolla kuulee vastaavia tarinoita jatkuvasti. Monien masennusten, ahdistusten, paniikkihäiriöiden ja persoonallisuushäiriöidenkin taustalla on kiusaamiskokemuksia. Koulukiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan, ja siihen myös yritetään puuttua. Kiusaaminen on kuitenkin usein alkanut jo kotoa. Kotikiusaaminen on kaikkein pahinta, koska lapsella ei ole siitä mitään ulospääsyä. Koulusta pääsee kotiin, mutta kotoa ei voi mennä mihinkään. Joskus tosin mummola on pelastus, ja moni kotona kaltoin kohdeltu onkin kasvanut tasapainoiseksi aikuiseksi isovanhempien tuella.
Kun lapsi joutuu kaltoinkohdelluksi kotona, ketju usein menee joko yllä kuvatulla tavalla niin, että kiusaaminen jatkuu koulussa, tai niin, että kotona kiusatusta tulee koulussa kiusaaja. Hän on saanut mallin kotoa ja kostaa saamaansa kohtelua kavereihin.
Kulttuurissamme on valitettavasti vahvat perinteet kotikiusaamiseen. Puhutaan ”karaistumisesta” erityisesti poikien kohdalla. ”Joka kuritta kasvaa …” tai ”Lapsesta tulee ylpeä, jos sitä kehutaan”, ovat vääriä käsityksiä, jotka onneksi on nykysukupolvessa jo vääriksi tiedetty. Niistä kumpuava kasvatusperinne elää silti edelleen. Laki kieltää yksiselitteisesti lapseen kohdistuvan fyysisen väkivallan, mutta henkiseen väkivaltaan laki ei ulotu. Aikuiset eivät välttämättä edes tajua vähättelyä ja mollaamista kiusaamiseksi ja väkivallaksi silloin, kun ne kohdistuvat lapseen. Aikuisten kesken ne sen sijaan kyllä ymmärretään vääräksi.
Lapsi ottaa totena sen, mitä aikuinen sanoo. Jos vanhempi sanoo pienelle lapselle, että hänestä ei ole mihinkään, se on lapselle totta. Lapsi oppii, että hänestä ei ole mihinkään. Hän alkaa toteuttaa sitä elämässään, kun hänellä ei ole vaihtoehtoja. Kun sama toistuu ja jatkuu, aivoihin jää kotona opittu tieto: minusta ei ole mihinkään. Silloin ei kannata yrittääkään. Aikuisena hän masentuu, tai toistaa epäonnistumisten ja huonouden kierrettä.
Aivot kehittyvät kaikkein eniten varhaisessa lapsuudessa. Aivojen kehittymiseen vaikuttaa peruskiintymyssuhde, eli lapsen ja vanhemman suhde. Kun siinä suhteessa tapahtuu kaltoinkohtelua, vähättelyä, tai mitä tahansa lapseen kohdistuvaa henkistä painetta, se vaikuttaa suoraan aivojen kehitykseen ja persoonallisuuden muotoutumiseen. Samoin tietysti myös toisinpäin, kannustus ja kiitos vaikuttavat positiivisesti. Yksinkertaistaen voisi todeta, että myönteisen palautteen kautta lapsesta kasvaa myönteinen ja aktiivinen aikuinen. Edellyttäen, että hänelle on myös opetettu, mikä on oikein ja väärin, mikä hyvää ja pahaa. Pitää sanoa: ”Noin ei saa tehdä”, mutta ei pidä sanoa: ”Sinä olet huono.” Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa toimintatapoja vanhempana, kaverina, ystävänä, kotona, koulussa, työpaikalla.

Kirjoittanut psykoterapeutti Olli-Pekka Mäkinen